 |
| Näkymä parvekkeeltani. Mukavan vehreää. |
Mistäs aloittaisin kuulumisteni kertomisen? Nämä pari viikkoa ovat kuluneet lähinnä kielikurssin merkeissä. Saavuin tänne sunnuntaina 11. päivä ja tein kielitestin heti maanantaiaamuna klo 8.15. Ihana aamuherätys, etenkin sen jälkeen kun sain kuulla olevani C1-ryhmässä (mikä ei varsinaisesti mitenkään yllättänyt minua) ja että tuntini olisi vasta klo 13.45. Että näin. Iltaihmisenä harmittelin hyvän nukkumisajan hukkaan menemistä. Mutta toisaalta ehdin siinä viiden tunnin aikana käydä kaupassa täydentämässä ruoka- ja päivittäistavaravarastojani, mikä oli ihan hyvä asia, sillä olin yrittänyt pakata mukaan mahdollisimman vähän tavaraa (mutta jostain syystä laukkuun kertyi silti 5 kiloa ylipainoa). En ollut myöskään pakannut mukaan mm. pyyhettä, mutta sitä en Friedrichstraßelta nopealla vilkaisulla onnistunut löytämään. Kävin vasta myöhemmin samana iltana Ikeassa hommaamassa sen, sillä matkan jäljiltä ryvettynyt kehoni kaipasi suihkua.
Jo ensimmäisenä kielikurssipäivänä tutustuin moniin uusiin mahtaviin ihmisiin, joiden kanssa olen nyt sitten viettänyt aikaa lähestulkoon joka ilta jossain päin kaupunkia. Yleensä kuvioon liittyy myös alkoholijuomia. Täkäläiset juomatavat eroavat kuitenkin suomalaisista siinä suhteessa, että yleensä viimeistään parin-kolmen juoman jälkeen alamme suunnata kotia kohti, ja kaikilla on hauskaa. Tämän lisäksi kielikurssiopettajamme on oikein mukava, ja teemme tunneilla paljon puheharjoituksia, keskusteluja ja esityksiä. Olen tässä lyhyessä ajassa huomannut hiukan kehitystä itsessäni. Vaikka menen saksaa puhuessani helposti lukkoon, jos en löydä jotain sanaa tai ilmaisua tai jos joudun puhumaan yksin kaikkien edessä, niin siitä huolimatta pakotan itseni rohkaistumaan ja avaamaan suuni, sillä puhumatta en ainakaan opi puhumaan. Käytämme kurssikaverien kanssa saksaa myös vapaa-ajankielenämme siitäkin huolimatta, että joukossamme on englannin natiiveja 5 kappaletta. He kyllä tosin välillä vaihtavat hetkeksi englantiin, kun pää ei enää kestä saksan puhumista. Minä yritän pitäytyä tiukasti saksassa, sillä se on se vieras kieli, jota tulin tänne puhumaan.
 |
| Cocktailbaari jossain Friedrichstraßen lähettyvillä, en enää muista missä. Tiistai 13. pvä. |
 |
| Klunkerkranich. Kattoterassibaari, jossa oltiin 15. päivä torstaina. |
Joitain yleisiä huomioita olen tehnyt täällä ollessani. Joihinkin olen osannut varautua, toisiin en.
- Käteistä pitää kantaa mukanaan aina, sillä monet baarit ja kioskit eivät hyväksy korttimaksua
- Kaupassa asioidessaan täytyy samanaikaisesti sekä lapata ostoksiaan hirveällä kiireellä kassiin että kaivaa häthätää lompakostaan maksuväline samalla kun kassa jo valmistautuu piippailemaan seuraavan asiakkaan ostoksia
- Täällä ei käytetä tiskiharjaa (ainakaan tässä taloudessa)
- Pullonpalautusmasiinoja ei ole juurikaan missään näkynyt
- Ulkona on 20-30 astetta lämmintä, mutta missään ei enää myydä shortseja
 |
| Berliner Dom. Onhan niitä turistikuviakin pakko ottaa. |
 |
| Brandenburger Tor. |
Eilen (to 22.9.) olimme ryhmän kanssa katsomassa teatteriesityksen nimeltä "Verrücktes Blut" eli hullu veri. Juoni lyhyesti: luokassa on joukko äänekkäitä oppilaita, jotka huorittelevat opettajaa ja luokkatovereitaan ja joita opettaja ei saa kuriin. Sitten luokan kingi tuo kouluun aseen, joka putoaa laukusta ja jonka opettaja saa sitten haltuunsa. Ase tuo opettajalle valtaa, jota hänellä ei ole tähän asti ollut, ja hän nauttii saadessaan oppilaat vihdoin kuuntelemaan ja oppimaan jotain. Hän panee oppilaat esittämään vuoroin kohtauksia Friedrich Schillerin näytelmistä "Die Räuber" (Rosvot) ja "Kabale und Liebe" (Salajuoni ja rakkaus) ja kertoo näille, miten näytelmän teemat ovat sidoksissa oppilaiden omien elämien kanssa.
Hahmojen kehitystä oli ihan kiinnostava seurata ja sain kummallista tyydytystä siitä, miten ärsyttävät ja toisia kunnioittamattomat oppilaat joutuivat kerrankin tilanteeseen, jossa heidän oli pakko keskittyä opetukseen. Oli myös mielenkiintoista tietää jo etukäteen, että näytelmän ohjaaja on itse Saksassa asuva turkkilainen, sillä näytelmän nuoret olivat kaikki turkkilaisia. Tämä oli hyvä tiedostaa erityisesti kohtauksessa, jossa opettaja pakotti Mariam-tytön riisumaan hijabinsa. Toisaalta näytelmän loppu oli aika sekava ja jäi häiritsevästi ilmaan roikkumaan, ja aseen ääni oli niin äkillinen ja kova, että minä, joka vihaan jopa ilmapalloja, hypähdin puoli metriä istuimellani aina, kun se laukaistiin. Mutta selvisin hengissä kuitenkin loppuun asti.
Esityksen jälkeen pääsimme juttelemaan ohjaajan kanssa. Mukana oli myös ryhmä vanhempia ihmisiä, joista eräs kertoi samaistuneensa näkemäänsä todella paljon. Hän oli ollut opettajana DDR:ssä, ja oppilaat olivat olleet aivan samanlaisia kuin näytelmässä: riehuivat, huutelivat törkeyksiä, melskasivat ja kiusasivat. Erittäin valaiseva kokemus.
 |
| Maxim Gorki Theater. Siellä olimme. |
 |
| Kotipysäkkini U-Bahnilla. |
Bis bald!
