Mitä oikein tulikaan opittua

Eli onko jotain oikeasti jäänyt mieleen tältä reissulta:

1. Pidä aina käteistä mukana. Man weißt ja nie.
2. Yksi- ja kaksisenttiset ovat perseestä, ja Abloy-lukot ovat paras keksintö ikinä.
3. Jos vietät kaupungissa 10 kuukautta, ehdit tehdä ja kokea vähemmän kuin jos viettäisit samassa kaupungissa vain viikon. Tämä johtuu siitä, että kuvittelet aikaa olevan rajattomasti, ja siirrät tekemisiäsi aina seuraavaan päivään. Ja sitä seuraavaan. Ja sitä seuraavaan.
4. Elektronische Verkehrsbeeinflussung. Siinä on muuten hieno termi.
5. Jos asiat vaikuttavat sujuvan helposti, pian jokin yleensä menee pieleen ja pudottaa sinut jälleen maan pinnalle.
6. Jos maassasi on saatavilla kännykkäliittymä rajattomalla 4G-yhteydellä, ole kiitollinen siitä.
7. Saksalaisten opiskelijoiden on pakko olla superihmisiä, sillä ei kukaan voi selvitä täysjärkisenä tällaisesta stressimäärästä näin lyhyiden lomien voimalla.
8. En koe polttavaa intohimoa opiskelualaani kohtaan, mutta nyt kun kerran olen näin pitkällä, niin kyllä sitä kannattaa tutkinto suorittaa. Nähtäväksi jää, kauanko jaksan alan töitä tehdä.
9. Nyökkäily ja hymyily toimii lähestulkoon kaikissa tilanteissa.
10. On täysin mahdollista sanoa lähtevänsä yksille ja myös tarkoittaa sitä.

Sain muuten OLS:n kielitestistä tasoksi C2. Kaikki muut osa-alueet olivat C2 paitsi Key Communicative Phrases, joka oli C1. Eli nyt mun pitäisi vähän niin kuin osatakin jo jotain. Juuh justiinsa juu.

Apua, ollaanko jo näin lähellä loppua?

Toissapäivänä ostin lentolipun Helsinkiin. Nur Hinflug, ja etukäteen maksu kahdesta ruumaan menevästä matkalaukusta. Eilen kävin suurlähetystöltä hakemassa uutuuttaan kiiltävän henkilökortin, koska passini on mennyt umpeen pari viikkoa sitten. Tänään oli vihoviimeinen luento. Edessä on enää Erasmus-paperisotaan liittyvä urakka, mutta alkaa vaikuttaa siltä, että minä ihan oikeasti olen lähdössä täältä poiskin joskus.

Ja se joskus koittaa 4.8. kello 11:30.

Syyskuussa olin sitä mieltä, että kymmenen kuukautta on ikuisuus. Nyt tajuan, miten lyhyt aika se loppujen lopuksi on. Kelaan aikaa mielessäni taaksepäin ja mietin, mitä olen ehtinyt tehdä. Olen ehtinyt matkustella jonkin verran, käydä kursseilla, tavata kasapäin uusia ihmisiä, saada muutamia hyviä ystäviä - mutta silti tuntuu, ettei se ole tarpeeksi. Olisi pitänyt ehtiä vielä vaikka mitä. Matkustaa ehkä enemmän, kokea enemmän, saada enemmän kavereita, oppia enemmän sitä saksaa. Aina jää uupumaan jotain, eikä edes kymmenen kuukautta ole tarpeeksi.

Olen iloinen, että Suomessa odottaa kivoja asioita, kuten poikaystävän kanssa uuteen kämppään muuttaminen, jotka saavat ristiriitaiset tunteet tuntumaan edes hieman selkeämmiltä. Tulen varmasti kaipaamaan tätä kaupunkia ja kokemaan haikeutta, sillä tiedän, että vaikka - ja kun - joskus vielä palaan tänne, tämä ei ole sama kaupunki kuin mitä se oli tänä vuonna, sillä sosiaalinen ympäristö on eri. Tätä Erasmus-vuotta ei saa takaisin, mutta muistoa voi vaalia ja upeita ihmisiä tavata vielä Suomestakin käsin. Tuntuu, että tämä on yhden elämäni aikakauden loppu; aikakauden, jonka aikana olen saanut mahdollisuuden kehittää itseäni ja oppinut sekä itsestäni että kanssaihmisistäni monia uusia asioita. Olen tulevaisuudestani ehkä epävarmempi kuin mitä tähän mennessä olen ollut, mutta toisaalta en ota siitä stressiä juuri tällä hetkellä. Tiedän suunnitelmani varmasti ainakin seuraavan vuoden ajaksi, joten siitä on ihan hyvä lähteä liikkeelle.

Berliini jää tänne odottamaan paluutani.

Tässä joitain kuvia Leipzigista, jossa olin käymässä 16. - 19.6. Ei nyt varsinaisesti liity tähän Berliini-aiheeseen, mutta menkööt.

St. Petrin katedraali. Koska St. Petri.

Yritäpä löytää postilaatikko Berliinistä

Sen luulisi olevan helppoa. Postilaatikot ovat jotakuinkin kaupungin peruspalvelu, eikö vain? Kai niitä nyt vähintäänkin S- ja U-Bahn-asemilla on, jos ei muualla?

Väärin.

Törmäsin tähän postilaatikko-ongelmaan viimeksi tänään yrittäessäni lähettää kirjettä. Ajattelin mennä kauniin päivän kunniaksi kävelemään KuDammia pitkin, sillä luulisi siellä lähistöllä olevan useita postilaatikoita, joihin voi tyrkätä kirjeen. Aloitin katsastamalla Nollendorfplatzin U-Bahn-aseman. No, siellä ei ollut, joten jatkoin Wittembergplatzille. Sielläkään ei näkynyt postilaatikoita, joten päätin kävellä KuDammille, sillä eiköhän matkan varrella vastaan tulisi postilaatikko tai jopa postitoimisto.

Noh, eipä tullut vastaan kumpaakaan ennen kuin vasta KuDammin U-Bahn-aseman vieressä. Ja sitä varten piti ylittää tie. Ajattelin, että metrotunnelin kauttahan se käy näppärästi, ei tarvitse odottaa liikennevalojen vaihtumista. Eipä se sitten ollutkaan ihan niin helppoa, sillä tunnelista ei päässyt läpi, joten palasin takaisin ylös ja ylitin tien kuuliaisesti suojatietä pitkin. Lopultakin sain kirjeeni postiin.

Sitten kävelin hetken matkaa eteenpäin, ja törmäsin kolmen postilaatikon rivistöön.

Joskus postilaatikoita ei tahdo löytää ollenkaan, joskus niitä taas löytää kolme kerralla.

Eivätkö berliiniläiset lähetä postia, vai mikä juttu tämä oikein on?

Älyttömän pitkä (semesteri)tauko

Nyt on huhtikuu, ja täällä on uskomattoman lämmin. Mittari näytti tänään ja eilen 22 astetta plussaa. Kyllä, 22 astetta. Kuljin tänään mekossa ja sukkiksissa, ja kaivoin kesätennarit esille. Repikää siitä.

Dresden-ekskursion jälkeen on tapahtunut vaikka mitä, mutta pääosin aika arkipäiväisiä tapahtumia. No, kävimme kyllä tammikuussa tutustumassa Wannseen konferenssiin. Rakennus oli oikein upea, vaikka siellä päätettiinkin hirvittävästä asiasta.

Wannseen konferenssi. Puutarha oli oikein hieno, siellä oli alppiruusuja joka puolella.

Tässä huoneessa tehtiin päätös juutalaisten joukkomurhasta.

Kävin myös luistelemassa Hohenschönhausenin jäähallissa. Viime luistelukerrastani olikin pitkä aika, ja sen kyllä huomasi huojunnastani, kun potkin menemään muovisilla vuokrahokkareillani. En kaatunut kertaakaan, mikä tietenkin sekin on jonkinmoinen saavutus, mutta ei taida luistelu olla ihan minua varten. Hauskaa se kyllä oli, ei siinä mitään.

Helmikuu oli haikeaa aikaa, kun joutui hyvästelemään osan Erasmus-ystävistä, jotka viipyivät täällä vain yhden lukukauden. Nyt vietän puolentoista kuukauden mittaisen semesteritauon viimeisen kolmanneksen alkua, ja suunnitelmissani on matkustaa vielä jonnekin. Olin Petrin kanssa pienellä Itä-Euroopankiertueella maaliskuun alussa. Lensimme ensin Budapestiin neljäksi päiväksi, joista toisena kävimme katsomassa Sabatonin keikan (oli muuten älyttömän hyvä, kuten aina!) ja jatkoimme sitten yöbussilla Prahaan, jossa viivyimme viisi päivää, kunnes palasimme junalla takaisin Berliiniin. Pelkäsin, että matkan aikana aiheutuisi hankaluuksia: että lento myöhästyisi, emme löytäisi bussille tai hostellille, että eksyisimme jommassa kummassa kaupungissa... Mutta niin ei käynyt. Ainoa pieni takaisku kävi keikkailtana, kun menimme aluksi aivan väärään paikkaan, ja jouduimme kiirehtimään taksilla oikeaan paikkaan ja missasimme näin ensimmäisen lämppärin. Minua asia ei juurikaan jäänyt vaivaamaan, etenkään kun kuunneltuamme kyseistä bändiä Spotifysta totesimme sen olevan aika meh.

Maisemaa Budapestistä...

... ja Prahasta.

Säätkin suosivat suurimmaksi osaksi, ainoastaan keikkapäivänä tihutti. Ja illalla tietenkin satoi kaatamalla. Mutta muuten oli oikein kaunista.

Luulimme löytäneemme oikean keikkapaikan Budapestissa, mutta myöhemmin luulo osoittautui vääräksi.

Budapestin Citadella.

Pyhän Tapanin kirkko, Budapest.

Prahan linnan tiluksilla kohoava komea katedraali.

Piti sitä vähän käydä Hamley'sissakin pelleilemässä.

Legomuseo oli myös must, ikuisia lapsia kun olemme sisimmässämme.

The Pub -nimisessä pubissa saa itse laskea itselleen olutta. Kulutuksen näkee näytöltä, jonka kautta voi myös tilata ruokia tai juomia - ilman, että tarvitsee ottaa turhaa kontaktia tarjoilijoihin. Kätevää. 

Tilannepäivitystä pitkästä aikaa: Dresden-ekskursio

Viimeksi olenkin kirjoitellut tänne marraskuussa, joten alkaa olla korkea aika julkaista jälleen jotain. Kerron vaikkapa joulukuisesta Dresdenin-ekskursiosta, jonka teimme International Team Orbisin kanssa ja ohjaamana.

Kävimme siis Dresdenissä 9. - 11. joulukuuta. Meitä oli semmoinen parinkymmenen hengen vaihtariporukka + 3 Orbis-tiimiläistä. Lähdimme Berliinin päärautatieasemalta hieman yli yksi ja olimme perillä Dresdenin päärautatieasemalla kolmen maissa iltapäivällä. Ensireaktioni rautatieasemalta ulos astuttuani oli: "Täähän on ihan kuin Turku!" Oikeasti, jos katukyltit ja kauppojen nimet olisivat olleet suomeksi, olisin voinut kuvitella, että olimme juuri hurauttaneet Suomeen saakka. Samaa harmaata, samoja laatikonmallisia kerrostaloja, vähän vihreää ja aika tyhjää. Ihan kuin Turku.
Veimme tavarat hostellille ja lähdimme melkein saman tien opastetulle kaupunkikierrokselle pimenevään vanhaankaupunkiin. On suuri sääli, että niin suuri osa Dresdenin vanhoista rakennuksista tuhoutui sodan aikana, sillä jäljelle jääneet ovat upeita. Ehkä tämäkin oli osasyy Turku-assosiaatioon, sillä Turkuhan paloi lähestulkoon kokonaan 1827. Opastus oli oikein mielenkiintoinen, vaikka siihen oli paikoin aika vaikea keskittyä, sillä olimme väsyneitä ja nälissämme ja kylmissämme. Opastuksen jälkeen menimme katsastamaan joulumarkkinoita keskustorilla.

Tästä maisemasta tuli jostain syystä ensimmäisenä mieleen Turku.

Hämärää Dresdeniä.

Dresdner Striezelmarkt oli vilkas ja kaunis joulumarkkina-alue.

Lauantaina tutustuimme August der Starken aarrekammioon oppaan johdatuksella. Huoneita oli valtavasti, ja opastus oli äärettömän mielenkiintoinen. Näimme meripihkahuoneen, norsunluuhuoneen, valkohopeahuoneen, kullattujen aarteiden huoneen, asehuoneen, turkkilaisen huoneen ja jalokivihuoneen. Opas kertoi aarteista mielenkiintoisia tarinoita; esimerkiksi asehuoneessa saimme kuulla erityyppisistä turnajaisista ja siitä, mikä niissä oli riskinä. Näimme lopulta myös Dresdenin vihreän timantin, jollaiset ovat äärettömän harvinaisia. Hollannissa on näytillä kopio tästä timantista, mutta me saimme nähtäväksemme aidon kappaleen.

Tämä kuvaelma intialaisen palatsin pihalta oli suosikkiaarteeni koko aarrekammiossa.

Kierroksen jälkeen oli hetki vapaata aikaa, jolloin suurin osa meistä meni tutustumaan Frauenkircheen; niin tein minäkin. Se on barokinaikainen kirkko, joka muiden Dresdenin vanhojen rakennusten tavoin tuhoutui toisessa maailmansodassa täysin. Kirkko, joka nyt patsastelee Dresdenissä, on vuonna 1994 alkaneen jälleenrakentamisen tulos.

Frauenkirche ulkoa.

Frauenkirche sisältä.

Maisemaa kirkon kupolista käsin kuvattuna.

Onnistuin jäämään hieman jälkeen ryhmästä tutustuessani kirkkoon ja kiivetessäni vielä ylös kupoliin, ja jossain vaiheessa tajusin, että oli aika etsiytyä Semperoperille, jossa meillä olisi seuraava ohjattu kierros. Oli noloa tajuta, että kaikki muut olivat jo paikalla odottamassa minua, kun viimein löysin paikalle (en kyllä ollut kuin ehkä viitisen minuuttia aikataulusta jäljessä). Mutta sitten pääsimme tosiaan tutustumaan oopperatalon sisätiloihin. Semperoper on (kuulemma) maailmankuulu, joten olin odottanut, että se olisi myös iso, mutta oikeastaan se ei ollut. Istumapaikkoja on ehkä kuutisen tuhatta. Mutta todella upea se oli, ja kuulimme oppaalta paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia rakennuksesta. Sisustuksessa vain harva asia oikeasti on sitä, miltä se näyttää: esimerkiksi eteisaulasta sisään astuessa ensisilmäyksellä näkee parisenkymmentä marmoripylvästä kannattelevan kattoa. Mutta oppaamme kertoi meille, että ensinnäkään mikään pylväistä ei oikeasti kannattele kattoa, vaan ne kaikki voisi napsia pois ilman, että katto romahtaa niskaan. Toisekseen, pylväät eivät myöskään ole marmoria, vaan jonkinlaista taidemarmoria, joka sekoitetaan kipsistä. Tämänkaltaisia juttuja rakennuksessa esiintyi, ja opas kertoi niistä todella kiinnostavasti.

Nämä pylväät eivät ole marmoria, vaan kipsistä tehtyä valemarmoria. Eivätkä ne kannattele kattoa.

Ensimmäisen penkkirivin saa irrotettua, niin että orkesterille tulee enemmän tilaa. 

Iltasella menimme sitten toiselle puolelle kaupunkia tutustumaan yöelämään. Vanhalla puolella ei oikeastaan ollut minkäänlaisia baareja tai klubeja - paitsi yksi, joka oli älyttömän kallis. Toisella puolella tilanne oli parempi. Löysimme paikan, jossa sai sekä ruokaa että juomia ja jossa oli pelejä. Ilta meni leppoisasti Unoa ja Jengaa pelaillessa. Ranskaa tuli kuultua ehkä vähän liikaakin illan aikana, koska paristakymmenestä osallistujasta varmaan kymmenen puhui ranskaa äidinkielenään :D Ja kun hengasin Vincentin kanssa, mukana oli yleensä myös eräs ranskalainen ja sveitsiläinen, joten yrityksistä huolimatta juttu liukui vähän väliä saksasta ranskaan.

Sunnuntai oli museopäivä. Menin käymään Hygienemuseumissa, koska sen nimi herätti uteliaisuuteni. Se osoittautui äärettömän hyväksi valinnaksi, sillä sain neljä tuntia kulumaan kuin siivillä, enkä silti ehtinyt katsoa läpi kaikkea mitä olisin halunnut katsoa. Vaihtuvan näyttelyn aiheena oli puhe, puhuminen ja kommunikaatio ja erityisesti sen neurologiset aspektit. Sitten oli pysyvä näyttely, jossa pääsi tutustumaan kaikenlaisiin ihmisen terveyteen liittyviin asioihin: syntymä, sairaudet, kuolema, ruumiinvammat ja rajoittuvuudet, ravinto, seksielämä, psyykkiset sairaudet... Vielä joskus palaan takaisin Dresdeniin ihan vain siksi, että pääsisin katsomaan näyttelyn loppuun saakka :D

Sellainen reissu. Sen jälkeen, joulukuun loppupuoliskolla, tapahtui se rekkaisku Gedächtniskirchen vieressä oleville joulumarkkinoille. Onnekseni en ollut paikalla, mutta oli aika pelottavaa, kun ensimmäistä kertaa jotain tuollaista tapahtuu peräti samassa kaupungissa, kuin missä itse olen. Aika nopeasti kaikki kuitenkin normalisoitui, enkä minäkään suostu mitään suurempia traumoja asian puitteissa kokemaan. Ei sitä nykyään oikein missään ole turvassa, eikä niinkään oikein voi elää, että kurkkisi vähän väliä olan yli.

Joululoman vietin lumettomassa ja pimeässä Suomessa. Olin melko järkyttynyt tajutessani, että Helsingissä oli itse asiassa lämpimämpi kuin Berliinissä. Johan kyllä oli maailmankirjat sekaisin pahemman kerran. Ja Helsinkiin tuli tietysti lumimyräkkä heti, kun olin päässyt takaisin Saksaan. Niin tyypillistä.

Elämänmuutos & miksi teetilaustani ei ymmärretä

Erään asian olen oppinut kantapään kautta. Saksalaiset eivät ihan oikeasti ymmärrä suomalaisittain lausuttua, avointa e:tä sanoissa, joissa kuuluu olla saksalainen, suljetumpi e. 

Otetaan esimerkiksi vaikka sana tee: yritin tilata tänään teetä kahvilassa. Sanoin (suomalaisittain) vallan normaalisti: "Ich möchte gerne einen Tee [tɛ:] bitte." (Jee, pääsen käyttämään IPA-aakkosia käytännössä :D Eräällä kurssilla ollaan opeteltu foneettiset aakkoset ja äänteiden kirjoittamista niiden avulla.) Myyjä katsoi minua ihmeissään, hänen kollegansa kysyi, mitä oikein halusin, ja hän kohautti olkiaan. Toistin pyyntöni, ja lopulta hänellä välähti: "Ach, Sie möchten einen TEE [te:]." Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. Näin suomalaisena minun on vaikea muistaa lausua tuota suljettua e:tä, kun äidinkielessäni sitä ei käytetä. Mutta pitääpä jatkossa yrittää muistaa. Saa nähdä, kuinka monta kuukautta muistamisen oppimisessa kestää.

Toinen asia, mitä täällä ollessani on tapahtunut: olen käytännössä luopunut lihasta lähes kokonaan. En silti tituleeraa itseäni kasvissyöjäksi, sillä se sulkisi ikävästi lihansyönnin mahdollisuuden kokonaan pois :D Enköhän minä jouluna maistele kalaa ja kinkkua ainakin jonkin verran. Mutta kasvissyönti Berliinissä on niin älyttömän helppoa ja kasvisruoat hyviä, että otan kaiken ilon irti.

Miksi näin on päässyt käymään? Ei harmainta aavistusta. Ehkä kyseessä on palava halu elämänmuutokseen, joka pääsee oikeuksiinsa vaihtovuoden myötä, kun ympäristö on joka tapauksessa uusi ja elämä on muutoksenalainen, niin kyllä siihen joukkoon yksi kasvisruokavalio helposti sujahtaa.

Kauppakeskus Bikini Berlinissä sijaitsee ravintola BagYard, josta saa herkullista falafelia.

Ravintola Umami Kreuzbergissä tarjoilee älyttömän maukkaita vietnamilaisia ruokia. Ruokalista on jaoteltu selkeästi kasvis- ja liharuokiin.

Prenzlauer Bergissä sijaitsevassa Café Morgenrotissa nautimme maukkaan vegaanibrunssin.

Mitäpäs tässä muuta. Kurssit sujuvat, teettävät työtä kuten odotinkin, mutta sujuvat yhtä kaikki. Ja vieläpä yllättävän hyvin. Ja ensi viikon viikonloppuna on tiedossa retki Dresdeniin Orbis-järjestön kanssa. Kivaa päästä tutustumaan hieman myös Berliinin naapurikaupunkeihin (junamatka Dresdeniin kestää vajaa 2 h). Ja huomenna on jo joulukuu. Kamalaa, kun aika on kiitänyt nopeasti.

Greifswald, hylätty sairaala ja tuskailua lukujärjestyksen kanssa

Viime viikonloppuna olin käymässä Petun luona Greifswaldissa. Piskuinen 55 tuhannen asukkaan merenrantakaupunki on Berliinin kanssa aivan toista maata. Greifswaldissa jos jonnekin kestää (pyörällä) 15 minuuttia tai kauemmin, on se kauhean kaukana. Joopa joo. Ja minä kuljen Berliinissä yliopistolle S-Bahnilla puoli tuntia :D
Sympaattinen pieni kaupunki se kyllä oli. Vähän oli kylmää ja märkää ja tuulista, mutta toisaalta niin oli myös Berliinissä.

Täältä saa ottaa ja tänne saa tuoda. Kirjoja siis. Kuka tahansa.

Lauantai oli turistikierrospäivä, ja sunnuntaina käytiin eläinpuistossa. Se oli siitä erikoinen, että joihinkin aitauksiin sai vierailija mennä sisälle. Niinpä me kävelimme kenguru- ja haikara-aitauksien läpi katselemaan eläimiä tarkemmin. Osuimme paikalle juuri passelisti eläinten ruokinta-aikaan.

Tämä pikkukaveri vaelteli aitauksen ulkopuolella ihan ilman valvontaa.

Petu vei minut myös Wieckiin (Greifswaldiin kuuluva pieni kalastajakylä parin kilometrin päässä Greifswaldin "keskustasta") katsomaan yhtä vanhaa luostaria. Punatiilet ovat juttu sielläpäin, vanhat punatiiliset rakennukset ovat suorastaan nähtävyys.

Tuo on juuri sellainen seinä jota Ezio Auditore pääsisi kepeästi kapuamaan. Olisipa mulla täällä Assassin's Creed. Huokaus.

Semmoinen retki se. Eikä mennyt bussilla kuin kolmisen tuntia. Pääsin ennen takaisinpaluuta osallistumaan pikaisesti erään buddyn suomentunnille, jossa kuunneltiin Aleksis Kivestä kertovia jutunpätkiä (totta kai, kun 10. päivä oli Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuudn päivä). Petulla on siis alkanut yliopisto jo tällä viikolla.

Humboldtissa luennot alkavat tiistaina, ja minulla on päällä pieni hermoilu lukujärjestykseni puolesta. Olin valinnut huolella kursseja ja moduleita juuri sen verran, että saisin niiden avulla talvilukukauden aikana kasaan 24 ECTS-pistettä (eli suomeksi opintopistettä), mikä olisi vain pisteen vähemmän kuin mitä minun periaatteessa pitäisi saada viiden kuukauden aikana kasaan, enkä näin ollen usko sen haittaavan mitään Helsingin päässä. Modulit on siis opintokokonaisuuksia, joihin saattaa kuulua luentoja (Vorlesung), seminaareja tai harjoitusryhmiä, ja lukukauden lopuksi yksi loppukoe, joka sitoo nämä kaikki yhteen. Moduleita ei voi suorittaa osittain, vaan kaikki niihin kuuluvat kurssit pitää käydä saadakseen modulista opintopisteet.

Olin siis huolella ja vaivalla kasannut itselleni tyydyttävän lukujärjestyksen niistä aineksista, jotka minulla oli käytettävissäni. Maanantait ja perjantait vapaina kuten kuuluu, ei liikaa aikaisia aamuja ja niin edelleen. Mutta kuten fuksit Helsingin yliopistossa, myös vaihto-oppilaat täälläpäin oppivat kurssivalintaohjelman (eli tosiaan sen AGNESin) käytön verrattain myöhään. Torstaina oli viimeinen ilmoittautumispäivä, ja nyt olen sitten saanut liudan sähköpostiviestejä, jotka kertovat kurssien ja/tai ryhmien olevan täynnä. Mietinkin, että miksi lukujärjestykseni näytti suorastaan kumisevan tyhjyyttä. Onneksi opettajat ovat kuuleman mukaan joustavia Erasmus-vaihtareita kohtaan, joten toivon asioiden järjestyvän, kunhan vain ilmestyn ensimmäisille luennoille ja pyydän opettajalta kauniisti silmäripset räpsyen lupaa osallistua kurssille. *Ristii sormet*

"Die Philosophen haben die Welt nur verschieden interpretiert, es kommt aber darauf an, sie zu verändern." Humboldt-yliopiston päärakennuksen aula. Jokaisessa rappusessa käsketään varomaan rappusia.

No joo. Ensi viikolla sitten näkee, miten tämä asia lutviutuu. Eiköhän se tästä.
Tällä viikolla Berliinissä on Festival of Lights. Mm. Brandenburgin portti ja TV-torni valaistaan eri taiteilijoiden tekemin taideteoksin. Kävin torstaina kattelemassa Brandenburgin portilla, näytti oikein hienolta.

Valotaidetta Brandenburgin portilla.

Eilen eli perjantaina 14. päivä kävimme pienellä porukalla tutkimassa erästä hylättyä sairaalaa. Sieltä löytyi aika jänniä graffiteja. Paikka oli toisaalta kiehtova, toisaalta aika surullinen. Miksi se oli tuhoutunut, miksi se oli hylätty? Miksei sen paikalle ole rakennettu mitään uutta? Näitä kysymyksiä tuli pohdittua rakennusta tutkiessa.
Kuulin joltain paikalla olleelta sivustosta nimeltä abandonedberlin.com. Berliinistä löytyy roppakaupalla hylättyjä rakennuksia, enemmän kuin kuvittelisikaan. Näistä sitten saattaa löytyä vaikka minkämoista ilkivaltaa taidetta. Kuten vaikka huone, joka on maalattu täyteen sydämiä. Tai banaaneja :D

Heh heh heh.