Ja se joskus koittaa 4.8. kello 11:30.
Syyskuussa olin sitä mieltä, että kymmenen kuukautta on ikuisuus. Nyt tajuan, miten lyhyt aika se loppujen lopuksi on. Kelaan aikaa mielessäni taaksepäin ja mietin, mitä olen ehtinyt tehdä. Olen ehtinyt matkustella jonkin verran, käydä kursseilla, tavata kasapäin uusia ihmisiä, saada muutamia hyviä ystäviä - mutta silti tuntuu, ettei se ole tarpeeksi. Olisi pitänyt ehtiä vielä vaikka mitä. Matkustaa ehkä enemmän, kokea enemmän, saada enemmän kavereita, oppia enemmän sitä saksaa. Aina jää uupumaan jotain, eikä edes kymmenen kuukautta ole tarpeeksi.
Olen iloinen, että Suomessa odottaa kivoja asioita, kuten poikaystävän kanssa uuteen kämppään muuttaminen, jotka saavat ristiriitaiset tunteet tuntumaan edes hieman selkeämmiltä. Tulen varmasti kaipaamaan tätä kaupunkia ja kokemaan haikeutta, sillä tiedän, että vaikka - ja kun - joskus vielä palaan tänne, tämä ei ole sama kaupunki kuin mitä se oli tänä vuonna, sillä sosiaalinen ympäristö on eri. Tätä Erasmus-vuotta ei saa takaisin, mutta muistoa voi vaalia ja upeita ihmisiä tavata vielä Suomestakin käsin. Tuntuu, että tämä on yhden elämäni aikakauden loppu; aikakauden, jonka aikana olen saanut mahdollisuuden kehittää itseäni ja oppinut sekä itsestäni että kanssaihmisistäni monia uusia asioita. Olen tulevaisuudestani ehkä epävarmempi kuin mitä tähän mennessä olen ollut, mutta toisaalta en ota siitä stressiä juuri tällä hetkellä. Tiedän suunnitelmani varmasti ainakin seuraavan vuoden ajaksi, joten siitä on ihan hyvä lähteä liikkeelle.
Berliini jää tänne odottamaan paluutani.
 |
| Tässä joitain kuvia Leipzigista, jossa olin käymässä 16. - 19.6. Ei nyt varsinaisesti liity tähän Berliini-aiheeseen, mutta menkööt. |
 |
| St. Petrin katedraali. Koska St. Petri. |
